Kun kukaan ei tiedä

Ennen puhuin. Ennen kerroin tästä kaikesta. Ennen uskalsin, olin aivan pirun rohkea. Nyt vain olen pelkuri. Yksinäinen. Sairas. Pelkuri.

Voin niin pahoin. Esitän, että jaksan. Esitän, että on ihanaa, kun on niin paljon tekemistä. Se kyllä onkin. Saa piiskata itseään koko ajan ja aikatauluttaa koko elämänsä. Saa kontrolloida jokaista liikettään. Huomenna teen vielä ruokaohjelman. Koko elämästäni tulee yksi ohjelma. Ei joustamista. Sitä ei sallita. Rakastan sitä, kun saan kirjoittaa kalenteriin joka tunniksi jotain. En halua vapaata aikaa. Mitä minä silloin teen? Olen omien ajatuksieni kanssa? - No way. Ne vievät järjen ja ehkä jopa hengen. Parempi vain pysyä liikkeessä.

klo. 07.30 ylös
klo. 08.20 kouluun
klo. 13.05 koulusta pois
klo. 13.10 lukemista ylppäreihin/kokeeseen tms.
klo. 16.00 töihin
klo. 20.00 kotona
klo. 20.30 salilla
klo. 22.00 kotona
LÄKSYT, BLOGI, TMS.
klo. 23.30 nukkumaan

Ei armoa. Ei lepoa. Ei omien ajatusten kanssa oloa. Viikonloput täynnä töitä, arki täynnä koulua ja töitä. Treenit johonkin väliin. Haluan kontrolloida kaikkea. Jokaista liikettäni ja hengitystäni. Ah, miten hyvältä se tuntuukaan. Mahtavaa.

Mutta palaten vielä tuonne alkuun. Nautin kyllä tästä kontrolloimisesta, mutta en väitä, etteikö tämä veisi voimia. En halua omaa aikaa. Vihaan sitä. Kunpa kroppa ja mieli voisi jaksaa vaan työnteolla. Kun jään hetkeksikin miettimään asioita, sekoan. Muistan kaikki epäonnistumiseni, mokani, sairauteni. Muistan, miten paskana olen. Muistan, mitä yritän piilotella. Onko elämäni oikeasti sitä, oikeiden ongelmien piilottelua?

Hän tuijottaa minua. Ojentaa käden. "Ota siitä niin sinua ei enää satu", hän kuiskaa. Hän on upea. Täydellinen. Minäkin haluan olla. "Sinusta tulee täydellinen, ota vain kädestä kiinni", hän silittää hiuksiani. Katson häntä. Tuijotan niihin upeisiin silmiin. "Mitä minun täytyy tehdä?" Kysyn häneltä. "Hyppää vain, ei muuta. Kaikki paha katoaa. Sillä hetkellä sinusta tulee enkeli. Kaunis enkeli. Kauniimpi kuin kukaan muu", hän sanoo vakuuttavasti. Minä haluan uskoa. Rumasta ankanpojasta voisi tulla kaunis enkeli. Ilman kipua, ilman ahdistusta, ilman tätä pahaa oloa. Hyppään. Hyppään. Näen vain pimeää. Tunnen sen poltteen. Se on ikävä. Anteeksi äiti ja isä.