En uskalla

Olen ennenkin kirjoittanut tämänkaltaista blogia. Jotkut teistä ehkä ovat törmänneet siihen. Olen myös paininut hyvin pitkään näiden samojen ongelmien kanssa. Olen aina yrittänyt nousta ja noussutkin. Mutta silti kaadun aina uudelleen. Pahemmin ja pahemmin. Milloin on viimeinen kerta?

Olen alkanut huomata itsessäni samoja huolestuttavia merkkejä. Ne samat merkit alkavat ilmaantua aina tiettynä hetkenä. Jos niihin heti puututtaisi, tämän voisi saada vielä aisoihin, mutta en uskalla puhua. En enää kertaakaan. En halua huolestuttaa läheisiäni. En todellakaan halua sääliä tai voivottelua. Enkä halua sitä lääkkeiden tuputtamista ja pahimmillaan jotain vielä kamalampaa.

Millaisia merkkejä olen itsessäni huomannut? No, ensinnäkin sen, että olen aivan eri tavalla väsynyt kuin ennen. En ole vain fyysisesti väsynyt, vaan myös henkisesti. Itkettää jokainen tehtävä. Itkettää kaupassa käyminen. Itkettää läksyjen tekeminen. Itkettää jopa kavereiden tapaaminen. Haluaisi vain nukkua. Ei jaksaisi epäonnistua. Ei jaksaisi katsoa tätä maailmaa. Ei jaksaisi huomata, kuinka yksinäinen onkaan.

Lisäksi olen alkanut huomata pikkuhiljaa hiipiviä itsetuhoisia ajatuksia. Ne ahdistavat minua. Ei, en halua olla tällainen. Kuitenkin samaan aikaan olen alkanut miettiä, että jos oikeasti elämäni menee joka helvetin kerta tähän samaan jamaan, miksi enää yrittäisin? Oikeasti. Viime keväänä olin täysin varma, että olin vihdoin parantunut. Että olin vihdoin onnellinen. Miksi en osaa olla? Miksi en saa olla? Miksi minua kiehtoo kuolema? Ambulanssien äänet. Ambulanssihenkilökunnan toteaminen: "Tyttö on kuollut. Olemme erittäin pahoillamme." Tytön ruskeiden silmien sulkeminen. Tytön sinertävät huulet. Tytön tuskan loppuminen. Vihdoin tyttö olisi onnellinen. Ja kaunis. Ja täydellinen.

Lisäksi alkoholin kanssa on alkanut mennä taas yli. Uni ei tule. On ahdistunut olo. Illat ovat kamalia. Oksettaa, tärisyttää. On kamalan yksinäistä, muttei kenellekkään uskalla kertoa. Kenelle muka voisin soittaa? "Juu hei anteeksi kun soitan, mutta mulla on nyt sellainen olo, että voisin ottaa tuon leipäveitsen ja iskeä sen vatsaani." - En voisi ikinä sanoa niin. En ikinä. En ikinä enää aiheuta läheisilleni sellaista oloa. Kärsin mielummin hiljaa. Hiljaa. Yksin. Kunnes joku päivä tukehdun.

Tyttö
Hento
Hauras 
Tyttö
Kauas pois matkaa
Matkaansa pois jatkaa
Äiti ja isä 
Kaipaavat
Rukoilevat
Silittävät tytön hiuksia
Niin kiiltäviä ja kauniita
Tyttö on kuin enkeli
Enkeli
Valkoinen 
Mystinen
Miksi sä lähdit?
Meidät jätit
Anteeksi