Ajatukset tappaa

Kuulen niitä ääniä. Kuulen niitä koko ajan, joka paikassa. En voi keskittyä kunnolla mihinkään. Koko ajan joku pääni sisällä haukkuu. Oksentaa syytöksiä päälleni, verhoaa minut syytöksillä. Sitten jättää minut kitumaan. Mietin, etteivät ne ajatukset ikinä lopu. Lyön itseäni. Lyön uudestaan. Alan itkeä. Miksi olen näin hullu? Alan ajatella kuolemaa. Sitä ajatellessani hymyilen. Ei enää ikinä syytöksiä. Ei enää ikinä pelkoa sekoamisesta. Ei enää ikinä ahdistusta, surua tai kipua. Mikä parasta, minun ei tarvitsisi olla enää vahva. En halua enää olla vahva. Haluan kuolla. Kuolla.

En ole ikinä ajatellut tätä kaikkea näin usein, jatkuvasti ja vieläpä nauttinut siitä. Minua pelottaa nämä ajatukset.  Miksi minä ajattelen näin? – Olen vain liian väsynyt odottamaan. Olen väsynyt odottamaan päivää, kun ei syytä itseään. Olen väsynyt odottamaan päivää, kun ei ahdista. Olen väsynyt oksentamaan peilikuvalleni, itkemään, miettimään kuolemaa.. Vittu mikä idiootti minäkin olen. Miksi en tee sitä? Nyt se olisi helppoa. Yö. Kaikki luulisivat minun olevan kotona nukkumassa. Äidille ja isälle soitettaisiin huomenna. Myöhässä. ”Olemme pahoillamme. Mitään ei ollut tehtävissä. Tyttärenne menehtyi lääkkeiden yliannostukseen viime yönä. Nyt hän on kaunis enkeli.”

En haluaisi luovuttaa. En oikeasti haluaisi, mutta kun kaikki on synkkää. Minä en parane, minä en muutu, vaikka yritän kovasti. Olen uupunut. Olen uupunut näihin ajatuksiin. En saa hetken rauhaa, en helvetti hetkeäkään. En voi keskittyä mihinkään, koska koko ajan joku pääni sisällä haukkuu: ”Et onnistu tuossakaan. Katso nyt itseäsi peilistä, mikä läski. Haha, kokeesi meni aivan huonosti. Katso nyt, perheesi vihaa sinua. Ja ystäväsi. Olet paska kaikessa. Kuole.” – En. Enää. Jaksa.  

Tyttö pienoinen

Uinuu uneen

Jättäen hyvästin

Viimeisen

Tyttö

Tyttö istuu
Hiljaa
Paikoillaan makaa
Ahdistus jatkaa
Matkaa
Täyttää jokaisen solun
Ruumiin jokaisen polun
Tyttö oksentaa
Pahan olon yrittää poistaa
Ei auta
Ei pelasta
Tyttö kaatuu
Maatuu
Ei enää nouse
Aurinko 


Anteeksi 
Äiti 
Isä
Taas petin
Taas luottamuksenne jätin
En voi kertoa
En voi paljastaa
Mun sielua taas salaisuudet valjastaa
Viina, veitsi, veri
Voi kun uskaltaisin
Tuskan poistaisin
Voi kun voisin olla se
Normaali tyttärenne
Voi kun voisin asettua
Muottiin täydelliseen
Mutta mä väsynyt oon
Tuntuu, että hajoon
Palasiksi
Hitaasti
Pieneksi 
Kuihtuneeksi


Ne äänet
Ne tuomion äänet
Tyttöä ei voi enää pelastaa
Hän surullisesti toteaa
Miksi kukaan ei nähnyt surua
Oksentelua, ahdistusta ja lopullista kuoleman toivoa
Miksei kukaan tiennyt
Lohtua tytölle vienyt
Nyt se ohi on
Tyttö saa olla
Enkeli
Kaunis, täydellinen
Enkeli

Kun kukaan ei tiedä

Ennen puhuin. Ennen kerroin tästä kaikesta. Ennen uskalsin, olin aivan pirun rohkea. Nyt vain olen pelkuri. Yksinäinen. Sairas. Pelkuri.

Voin niin pahoin. Esitän, että jaksan. Esitän, että on ihanaa, kun on niin paljon tekemistä. Se kyllä onkin. Saa piiskata itseään koko ajan ja aikatauluttaa koko elämänsä. Saa kontrolloida jokaista liikettään. Huomenna teen vielä ruokaohjelman. Koko elämästäni tulee yksi ohjelma. Ei joustamista. Sitä ei sallita. Rakastan sitä, kun saan kirjoittaa kalenteriin joka tunniksi jotain. En halua vapaata aikaa. Mitä minä silloin teen? Olen omien ajatuksieni kanssa? - No way. Ne vievät järjen ja ehkä jopa hengen. Parempi vain pysyä liikkeessä.

klo. 07.30 ylös
klo. 08.20 kouluun
klo. 13.05 koulusta pois
klo. 13.10 lukemista ylppäreihin/kokeeseen tms.
klo. 16.00 töihin
klo. 20.00 kotona
klo. 20.30 salilla
klo. 22.00 kotona
LÄKSYT, BLOGI, TMS.
klo. 23.30 nukkumaan

Ei armoa. Ei lepoa. Ei omien ajatusten kanssa oloa. Viikonloput täynnä töitä, arki täynnä koulua ja töitä. Treenit johonkin väliin. Haluan kontrolloida kaikkea. Jokaista liikettäni ja hengitystäni. Ah, miten hyvältä se tuntuukaan. Mahtavaa.

Mutta palaten vielä tuonne alkuun. Nautin kyllä tästä kontrolloimisesta, mutta en väitä, etteikö tämä veisi voimia. En halua omaa aikaa. Vihaan sitä. Kunpa kroppa ja mieli voisi jaksaa vaan työnteolla. Kun jään hetkeksikin miettimään asioita, sekoan. Muistan kaikki epäonnistumiseni, mokani, sairauteni. Muistan, miten paskana olen. Muistan, mitä yritän piilotella. Onko elämäni oikeasti sitä, oikeiden ongelmien piilottelua?

Hän tuijottaa minua. Ojentaa käden. "Ota siitä niin sinua ei enää satu", hän kuiskaa. Hän on upea. Täydellinen. Minäkin haluan olla. "Sinusta tulee täydellinen, ota vain kädestä kiinni", hän silittää hiuksiani. Katson häntä. Tuijotan niihin upeisiin silmiin. "Mitä minun täytyy tehdä?" Kysyn häneltä. "Hyppää vain, ei muuta. Kaikki paha katoaa. Sillä hetkellä sinusta tulee enkeli. Kaunis enkeli. Kauniimpi kuin kukaan muu", hän sanoo vakuuttavasti. Minä haluan uskoa. Rumasta ankanpojasta voisi tulla kaunis enkeli. Ilman kipua, ilman ahdistusta, ilman tätä pahaa oloa. Hyppään. Hyppään. Näen vain pimeää. Tunnen sen poltteen. Se on ikävä. Anteeksi äiti ja isä. 

En uskalla

Olen ennenkin kirjoittanut tämänkaltaista blogia. Jotkut teistä ehkä ovat törmänneet siihen. Olen myös paininut hyvin pitkään näiden samojen ongelmien kanssa. Olen aina yrittänyt nousta ja noussutkin. Mutta silti kaadun aina uudelleen. Pahemmin ja pahemmin. Milloin on viimeinen kerta?

Olen alkanut huomata itsessäni samoja huolestuttavia merkkejä. Ne samat merkit alkavat ilmaantua aina tiettynä hetkenä. Jos niihin heti puututtaisi, tämän voisi saada vielä aisoihin, mutta en uskalla puhua. En enää kertaakaan. En halua huolestuttaa läheisiäni. En todellakaan halua sääliä tai voivottelua. Enkä halua sitä lääkkeiden tuputtamista ja pahimmillaan jotain vielä kamalampaa.

Millaisia merkkejä olen itsessäni huomannut? No, ensinnäkin sen, että olen aivan eri tavalla väsynyt kuin ennen. En ole vain fyysisesti väsynyt, vaan myös henkisesti. Itkettää jokainen tehtävä. Itkettää kaupassa käyminen. Itkettää läksyjen tekeminen. Itkettää jopa kavereiden tapaaminen. Haluaisi vain nukkua. Ei jaksaisi epäonnistua. Ei jaksaisi katsoa tätä maailmaa. Ei jaksaisi huomata, kuinka yksinäinen onkaan.

Lisäksi olen alkanut huomata pikkuhiljaa hiipiviä itsetuhoisia ajatuksia. Ne ahdistavat minua. Ei, en halua olla tällainen. Kuitenkin samaan aikaan olen alkanut miettiä, että jos oikeasti elämäni menee joka helvetin kerta tähän samaan jamaan, miksi enää yrittäisin? Oikeasti. Viime keväänä olin täysin varma, että olin vihdoin parantunut. Että olin vihdoin onnellinen. Miksi en osaa olla? Miksi en saa olla? Miksi minua kiehtoo kuolema? Ambulanssien äänet. Ambulanssihenkilökunnan toteaminen: "Tyttö on kuollut. Olemme erittäin pahoillamme." Tytön ruskeiden silmien sulkeminen. Tytön sinertävät huulet. Tytön tuskan loppuminen. Vihdoin tyttö olisi onnellinen. Ja kaunis. Ja täydellinen.

Lisäksi alkoholin kanssa on alkanut mennä taas yli. Uni ei tule. On ahdistunut olo. Illat ovat kamalia. Oksettaa, tärisyttää. On kamalan yksinäistä, muttei kenellekkään uskalla kertoa. Kenelle muka voisin soittaa? "Juu hei anteeksi kun soitan, mutta mulla on nyt sellainen olo, että voisin ottaa tuon leipäveitsen ja iskeä sen vatsaani." - En voisi ikinä sanoa niin. En ikinä. En ikinä enää aiheuta läheisilleni sellaista oloa. Kärsin mielummin hiljaa. Hiljaa. Yksin. Kunnes joku päivä tukehdun.

Tyttö
Hento
Hauras 
Tyttö
Kauas pois matkaa
Matkaansa pois jatkaa
Äiti ja isä 
Kaipaavat
Rukoilevat
Silittävät tytön hiuksia
Niin kiiltäviä ja kauniita
Tyttö on kuin enkeli
Enkeli
Valkoinen 
Mystinen
Miksi sä lähdit?
Meidät jätit
Anteeksi 

Kun elämä ei ole elättävää

Elämä. Se sana viittaa siihen, että elämää pitäisi elää. Mutta minä en tee niin. Minä en ole elänyt elämääni pitkään aikaan. Suoritan elämääni. Koulu ei tunnu kivalta, vaan kurkkua kuristavalta suorittamiselta. Olen kirjoittanut nyt yhtä esseetä  kokonaisen viikon. Joka päivä useita tunteja. Herään aamulla oksennus kurkussa ja alan paniikissa kirjoittaa. Olen kirjoittanut jo noin 5 tekstiä, joista jokainen on lentänyt roskakoriin, koska teksti on niin "huono".

Urheilusta nautin välillä. Tai no useimmiten. Toisaalta se myös murentaa minua koko ajan. Pakko kehittyä, pakko päästä kuntoon, pakko olla tuon näköinen... Äh näytän läskiltä ja höttöiseltä jne. Tuollaiset ajatukset valtaavat jatkuvasti mielen. Syytän itseäni, jos en jaksa treenata itseäni aivan loppuun asti. Mikä on aivan loppu? - Se, että itkee kivusta, oksentaa ja tärisee. 

Välillä olen mennyt niin loppuun, että myös kavereiden näkeminen on menettänyt merkityksensä. Näen ystäviä vain sen takia, että saisin pidettyä ihmissuhteet kunnossa ja hallinnassa. "Kira, onko kaikki hyvin?" - Joo kaikki on aivan älyttömän hyvin, vastaan. 

Töissä suoritetaan. Tulokset ratkaisevat. Pomo haluaa niitä. Kotona suoritetaan. Koulussa suoritetaan. Ylppärit. Läksyt. Esitelmät. Esseet. Treenit. Ruokavaliot. Äh, en jaksa. 

Miksi vaadin itseltäni niin paljon? - Hyvä kysymys. Kaikki se vain lähti käsistä. Halusin aluksi näyttää muille, mihin kaikkeen pystyn. Ajattelin kuitenkin homman pysyvän kontrollissa. No, ei se pysynyt siinä alkuunkaan. 9,92 keskiarvo ei tuntunut miltään, 10 treenikerrat viikossa tuntuivat liian vähäisiltä, 2 työtä ja lukio tuntui aivan normaalilta työmäärältä... Miten sanotaan ei? - En osaa kontrolloida tätä. 

Kun tuntuu, että elämässä ratkaisevat vain tulokset, alkaa ajatella, että mitä järkeä tässä on. Täällä kuitenkin sinnikkäästi olen pysynyt: ala- ja ylämäet. On menty lujaa päin seiniä, itketty, kirottu, mutta kuitenkin noustu. Välillä vain pelottaa, että mitä jos kerran juoksen seinää päin niin lujaa, että se on viimeinen kerta. Entä jos kerran lyö pään niin lujaa, ettei enää jaksa nousta ja jatkaa matkaa? Entä jos se olisi vielä mahdollista välttää, miten se vältetään? Mihin menen, kenelle uskallan puhua, kenelle uskallan paljastaa, missä kunnossa taas olen? - En kenellekään. Sen olen viime kerroista oppinut. Minun on kestettävä tämä yksin. Olen vahva. Vahva. Enkelikin on vahva. Ja kaunis. 

Kuka minä olen?

Ajattelin tässä ensimmäisessä postauksessa hieman avata taustojani ja sitä minkä vaiheiden kautta olen tähän jamaan joutunut. Olen tosiaan 18-vuotias tyttö, joka kärsii perfektionismista eli suomeksi sanottuna täydellisyydentavoittelusta. Ihmiset, jotka eivät ole seuranneet matkaani kohti parantumista, pitävät minua huomiohuorana ja ääliönä, joka esittää kärsivänsä ongelmista. Olen erittäin monta kertaa kuullut juuri niitä sanoja: "Ei sulla ole oikeita ongelmia, huomiohuora." "Esität vaan, olet syntynyt kultalusikka suussa." jne. Silti kaikista haukkumisista huolimatta aloitin bloggaamisen uudestaan, sillä koen voivani kirjoittamisen kautta paremmin. Haluan myös auttaa muita minun kaltaisiani parempaan elämään. Tai ainakin yrittää...

Perfektionismi eli täydellisyydentavoittelu, miten se on vaikuttanut elämääni? - Kaikin mahdollisin negatiivisin tavoin. Olen ala-asteikäisestä lähtien kiertänyt läpi kuraattorit, psykologit, terveydenhoitajat, psykiatrit, lääkärit jne. Olen ollut 1,5 vuotta nuorisopsykiatrisen poliklinikan asiakkaana. Olen joutunut useita kertoja poliisin kanssa tekemisiin, sillä olen käyttäytynyt itsetuhoisesti. Olen juonut itseni useita kertoja niin humalaan, etten ole tajunnut mistään mitään. Olen istunut parvekkeella ja yrittänyt hypätä, juosta auton alle, juosta ratikan alle, pitänyt veistä kädessäni ja ajattelut, kuinka se uppoaisi vatsaani. Olen vihannut itseäni niin paljon, että olen useita kertoja näännyttänyt itseäni kurinalaisilla dieeteillä, koska on niin hienoa, kun sattuu. En ymmärrä, miten olen aina pelastunut. Minulla on selvästi jonkinlainen suojelusenkeli, joka istuu harteillani suojelemassa. Nimittäin olen jopa ollut niin humalassa, että olen hortoillut pelkässä mekossa talvella ulkonut ja meinannut sammua ulos. Eräs ohikulkija kuitenkin pakotti minut heräämään ja nousemaan. 

Välillä minulla menee paljon paremmin. Kirjoitin tällaista samanlaista blogia muutama vuosi sitten. Päätin kuitenkin yrittää aloittaa parantumisen ilman sitä. Noin puoli vuotta minulla meni paremmin, mutta sitten vain murruin. Ahdistus kaivaa kurkkua koko ajan, oksettaa, ahdistaa, pelottaa olla yksin, haluaisi vain nukkua jne. 

Olen aivan tavallinen nuori tyttö. Tulen melko hyvästä perheestä. Mitä nyt toinen vanhempi on aika ajoin itsetuhoinen myös, mutta siihen olen jo tottunut. Vanhempani tienaavat melko hyvin. Olen perheeni vanhin lapsi. Muutin yksin asumaan ollessani 16-vuotias. Halusin itsenäistyä, keskittyä opiskeluun ja katsoa, miten pärjään. - No, en hyvin. Hyvin pian alkoi taas näkyä perfektionismin merkkejä. Sairaita treenimääriä, koska piti olla vain lihasta ja nahkaa, ei rasvaa, ei prosenttiakaan. Sairaita lukemismääriä koeviikoilla, 12 tuntia päivässä ei riittänyt. Sairaita pakkomielteitä, palvoin ystäviäni ja tein kaiken, mitä pyydettiin, koska halusin miellyttää kaikkia. Sairaasti univelkaa, ikinä ei pystynyt nukkua. Myös sairaita alkoholimääriä. - Sitten kun mentiin juomaan, juotiin itsensä siihen kuntoon, että oksennettiin seuraava päivä. Halusi unohtaa kaiken paskan edes hetkeksi. 

Enempää en nyt jaksa kirjoittaa. Tämä oli tällainen pieni vilaus minun elämääni: kurinalaisuutta, pakkopakkopakko, miellyttämistä, itsetuhoisuutta, alkoholia, kropan vihaamista, rääkkäämistä... Siitä on minun ("niin täydellisen tytön" kuten jotkut luulevat) elämä tehty.