Kuulen niitä ääniä. Kuulen niitä koko ajan, joka paikassa.
En voi keskittyä kunnolla mihinkään. Koko ajan joku pääni sisällä haukkuu.
Oksentaa syytöksiä päälleni, verhoaa minut syytöksillä. Sitten jättää minut
kitumaan. Mietin, etteivät ne ajatukset ikinä lopu. Lyön itseäni. Lyön
uudestaan. Alan itkeä. Miksi olen näin hullu? Alan ajatella kuolemaa. Sitä
ajatellessani hymyilen. Ei enää ikinä syytöksiä. Ei enää ikinä pelkoa
sekoamisesta. Ei enää ikinä ahdistusta, surua tai kipua. Mikä parasta, minun ei
tarvitsisi olla enää vahva. En halua enää olla vahva. Haluan kuolla. Kuolla.
En ole ikinä ajatellut tätä kaikkea näin usein, jatkuvasti
ja vieläpä nauttinut siitä. Minua pelottaa nämä ajatukset. Miksi minä ajattelen näin? – Olen vain liian
väsynyt odottamaan. Olen väsynyt odottamaan päivää, kun ei syytä itseään. Olen
väsynyt odottamaan päivää, kun ei ahdista. Olen väsynyt oksentamaan
peilikuvalleni, itkemään, miettimään kuolemaa.. Vittu mikä idiootti minäkin
olen. Miksi en tee sitä? Nyt se olisi helppoa. Yö. Kaikki luulisivat minun
olevan kotona nukkumassa. Äidille ja isälle soitettaisiin huomenna. Myöhässä. ”Olemme
pahoillamme. Mitään ei ollut tehtävissä. Tyttärenne menehtyi lääkkeiden
yliannostukseen viime yönä. Nyt hän on kaunis enkeli.”
En haluaisi luovuttaa. En oikeasti haluaisi, mutta kun
kaikki on synkkää. Minä en parane, minä en muutu, vaikka yritän kovasti. Olen
uupunut. Olen uupunut näihin ajatuksiin. En saa hetken rauhaa, en helvetti
hetkeäkään. En voi keskittyä mihinkään, koska koko ajan joku pääni sisällä haukkuu:
”Et onnistu tuossakaan. Katso nyt itseäsi peilistä, mikä läski. Haha, kokeesi
meni aivan huonosti. Katso nyt, perheesi vihaa sinua. Ja ystäväsi. Olet paska
kaikessa. Kuole.” – En. Enää. Jaksa.
Tyttö pienoinen
Uinuu uneen
Jättäen hyvästin
Viimeisen
