Kun elämä ei ole elättävää

Elämä. Se sana viittaa siihen, että elämää pitäisi elää. Mutta minä en tee niin. Minä en ole elänyt elämääni pitkään aikaan. Suoritan elämääni. Koulu ei tunnu kivalta, vaan kurkkua kuristavalta suorittamiselta. Olen kirjoittanut nyt yhtä esseetä  kokonaisen viikon. Joka päivä useita tunteja. Herään aamulla oksennus kurkussa ja alan paniikissa kirjoittaa. Olen kirjoittanut jo noin 5 tekstiä, joista jokainen on lentänyt roskakoriin, koska teksti on niin "huono".

Urheilusta nautin välillä. Tai no useimmiten. Toisaalta se myös murentaa minua koko ajan. Pakko kehittyä, pakko päästä kuntoon, pakko olla tuon näköinen... Äh näytän läskiltä ja höttöiseltä jne. Tuollaiset ajatukset valtaavat jatkuvasti mielen. Syytän itseäni, jos en jaksa treenata itseäni aivan loppuun asti. Mikä on aivan loppu? - Se, että itkee kivusta, oksentaa ja tärisee. 

Välillä olen mennyt niin loppuun, että myös kavereiden näkeminen on menettänyt merkityksensä. Näen ystäviä vain sen takia, että saisin pidettyä ihmissuhteet kunnossa ja hallinnassa. "Kira, onko kaikki hyvin?" - Joo kaikki on aivan älyttömän hyvin, vastaan. 

Töissä suoritetaan. Tulokset ratkaisevat. Pomo haluaa niitä. Kotona suoritetaan. Koulussa suoritetaan. Ylppärit. Läksyt. Esitelmät. Esseet. Treenit. Ruokavaliot. Äh, en jaksa. 

Miksi vaadin itseltäni niin paljon? - Hyvä kysymys. Kaikki se vain lähti käsistä. Halusin aluksi näyttää muille, mihin kaikkeen pystyn. Ajattelin kuitenkin homman pysyvän kontrollissa. No, ei se pysynyt siinä alkuunkaan. 9,92 keskiarvo ei tuntunut miltään, 10 treenikerrat viikossa tuntuivat liian vähäisiltä, 2 työtä ja lukio tuntui aivan normaalilta työmäärältä... Miten sanotaan ei? - En osaa kontrolloida tätä. 

Kun tuntuu, että elämässä ratkaisevat vain tulokset, alkaa ajatella, että mitä järkeä tässä on. Täällä kuitenkin sinnikkäästi olen pysynyt: ala- ja ylämäet. On menty lujaa päin seiniä, itketty, kirottu, mutta kuitenkin noustu. Välillä vain pelottaa, että mitä jos kerran juoksen seinää päin niin lujaa, että se on viimeinen kerta. Entä jos kerran lyö pään niin lujaa, ettei enää jaksa nousta ja jatkaa matkaa? Entä jos se olisi vielä mahdollista välttää, miten se vältetään? Mihin menen, kenelle uskallan puhua, kenelle uskallan paljastaa, missä kunnossa taas olen? - En kenellekään. Sen olen viime kerroista oppinut. Minun on kestettävä tämä yksin. Olen vahva. Vahva. Enkelikin on vahva. Ja kaunis.