Kuka minä olen?

Ajattelin tässä ensimmäisessä postauksessa hieman avata taustojani ja sitä minkä vaiheiden kautta olen tähän jamaan joutunut. Olen tosiaan 18-vuotias tyttö, joka kärsii perfektionismista eli suomeksi sanottuna täydellisyydentavoittelusta. Ihmiset, jotka eivät ole seuranneet matkaani kohti parantumista, pitävät minua huomiohuorana ja ääliönä, joka esittää kärsivänsä ongelmista. Olen erittäin monta kertaa kuullut juuri niitä sanoja: "Ei sulla ole oikeita ongelmia, huomiohuora." "Esität vaan, olet syntynyt kultalusikka suussa." jne. Silti kaikista haukkumisista huolimatta aloitin bloggaamisen uudestaan, sillä koen voivani kirjoittamisen kautta paremmin. Haluan myös auttaa muita minun kaltaisiani parempaan elämään. Tai ainakin yrittää...

Perfektionismi eli täydellisyydentavoittelu, miten se on vaikuttanut elämääni? - Kaikin mahdollisin negatiivisin tavoin. Olen ala-asteikäisestä lähtien kiertänyt läpi kuraattorit, psykologit, terveydenhoitajat, psykiatrit, lääkärit jne. Olen ollut 1,5 vuotta nuorisopsykiatrisen poliklinikan asiakkaana. Olen joutunut useita kertoja poliisin kanssa tekemisiin, sillä olen käyttäytynyt itsetuhoisesti. Olen juonut itseni useita kertoja niin humalaan, etten ole tajunnut mistään mitään. Olen istunut parvekkeella ja yrittänyt hypätä, juosta auton alle, juosta ratikan alle, pitänyt veistä kädessäni ja ajattelut, kuinka se uppoaisi vatsaani. Olen vihannut itseäni niin paljon, että olen useita kertoja näännyttänyt itseäni kurinalaisilla dieeteillä, koska on niin hienoa, kun sattuu. En ymmärrä, miten olen aina pelastunut. Minulla on selvästi jonkinlainen suojelusenkeli, joka istuu harteillani suojelemassa. Nimittäin olen jopa ollut niin humalassa, että olen hortoillut pelkässä mekossa talvella ulkonut ja meinannut sammua ulos. Eräs ohikulkija kuitenkin pakotti minut heräämään ja nousemaan. 

Välillä minulla menee paljon paremmin. Kirjoitin tällaista samanlaista blogia muutama vuosi sitten. Päätin kuitenkin yrittää aloittaa parantumisen ilman sitä. Noin puoli vuotta minulla meni paremmin, mutta sitten vain murruin. Ahdistus kaivaa kurkkua koko ajan, oksettaa, ahdistaa, pelottaa olla yksin, haluaisi vain nukkua jne. 

Olen aivan tavallinen nuori tyttö. Tulen melko hyvästä perheestä. Mitä nyt toinen vanhempi on aika ajoin itsetuhoinen myös, mutta siihen olen jo tottunut. Vanhempani tienaavat melko hyvin. Olen perheeni vanhin lapsi. Muutin yksin asumaan ollessani 16-vuotias. Halusin itsenäistyä, keskittyä opiskeluun ja katsoa, miten pärjään. - No, en hyvin. Hyvin pian alkoi taas näkyä perfektionismin merkkejä. Sairaita treenimääriä, koska piti olla vain lihasta ja nahkaa, ei rasvaa, ei prosenttiakaan. Sairaita lukemismääriä koeviikoilla, 12 tuntia päivässä ei riittänyt. Sairaita pakkomielteitä, palvoin ystäviäni ja tein kaiken, mitä pyydettiin, koska halusin miellyttää kaikkia. Sairaasti univelkaa, ikinä ei pystynyt nukkua. Myös sairaita alkoholimääriä. - Sitten kun mentiin juomaan, juotiin itsensä siihen kuntoon, että oksennettiin seuraava päivä. Halusi unohtaa kaiken paskan edes hetkeksi. 

Enempää en nyt jaksa kirjoittaa. Tämä oli tällainen pieni vilaus minun elämääni: kurinalaisuutta, pakkopakkopakko, miellyttämistä, itsetuhoisuutta, alkoholia, kropan vihaamista, rääkkäämistä... Siitä on minun ("niin täydellisen tytön" kuten jotkut luulevat) elämä tehty.