Ajatukset tappaa

Kuulen niitä ääniä. Kuulen niitä koko ajan, joka paikassa. En voi keskittyä kunnolla mihinkään. Koko ajan joku pääni sisällä haukkuu. Oksentaa syytöksiä päälleni, verhoaa minut syytöksillä. Sitten jättää minut kitumaan. Mietin, etteivät ne ajatukset ikinä lopu. Lyön itseäni. Lyön uudestaan. Alan itkeä. Miksi olen näin hullu? Alan ajatella kuolemaa. Sitä ajatellessani hymyilen. Ei enää ikinä syytöksiä. Ei enää ikinä pelkoa sekoamisesta. Ei enää ikinä ahdistusta, surua tai kipua. Mikä parasta, minun ei tarvitsisi olla enää vahva. En halua enää olla vahva. Haluan kuolla. Kuolla.

En ole ikinä ajatellut tätä kaikkea näin usein, jatkuvasti ja vieläpä nauttinut siitä. Minua pelottaa nämä ajatukset.  Miksi minä ajattelen näin? – Olen vain liian väsynyt odottamaan. Olen väsynyt odottamaan päivää, kun ei syytä itseään. Olen väsynyt odottamaan päivää, kun ei ahdista. Olen väsynyt oksentamaan peilikuvalleni, itkemään, miettimään kuolemaa.. Vittu mikä idiootti minäkin olen. Miksi en tee sitä? Nyt se olisi helppoa. Yö. Kaikki luulisivat minun olevan kotona nukkumassa. Äidille ja isälle soitettaisiin huomenna. Myöhässä. ”Olemme pahoillamme. Mitään ei ollut tehtävissä. Tyttärenne menehtyi lääkkeiden yliannostukseen viime yönä. Nyt hän on kaunis enkeli.”

En haluaisi luovuttaa. En oikeasti haluaisi, mutta kun kaikki on synkkää. Minä en parane, minä en muutu, vaikka yritän kovasti. Olen uupunut. Olen uupunut näihin ajatuksiin. En saa hetken rauhaa, en helvetti hetkeäkään. En voi keskittyä mihinkään, koska koko ajan joku pääni sisällä haukkuu: ”Et onnistu tuossakaan. Katso nyt itseäsi peilistä, mikä läski. Haha, kokeesi meni aivan huonosti. Katso nyt, perheesi vihaa sinua. Ja ystäväsi. Olet paska kaikessa. Kuole.” – En. Enää. Jaksa.  

Tyttö pienoinen

Uinuu uneen

Jättäen hyvästin

Viimeisen